Tekoälystä, elokuvista ja aitoudesta - ihminen haluaa nähdä ihmisen

Miksi elokuvataiteesta ei tule kuolleiden ja keinonäyttelijöiden kanjoni.

Oscarit jakava AMPAS julkisti viime viikolla kaksi uutisarvoista sääntömuutosta.

Niistä tunteita kiihottavampi on tekoälyaiheinen. Vain näyttelijäsuoritukset, jotka ovat “todistettavasti ihmisten esittämiä”, sekä käsikirjoitukset, jotka “ovat ihmisen kirjoittamia”, voivat olla ehdolla.

Ylen juttu on otsikoitu Yhdysvaltain elokuva-akatemia: AI-näyttelijät eivät voi voittaa Oscareita.

Uutinen päättyy hassuun virkkeeseen: “Elokuva-akatemia ei kuitenkaan kieltänyt täysin tekoälyn käyttöä Oscar-palkinnoista kilpailevissa elokuvissa.”

No ei kieltänyt, ei. Tällainen kielto olisi silkka mahdottomuus. Tekoäly on jo kaikkialla. (Tietysti pitää määritellä, onko kyseessä generatiivinen tekoäly vai yksinkertaisempi, tunnistava ja luokitteleva tekoäly, jota käyttävät jokapäiväisessä elämässä älypuhelimesi kamera, somen, Netflixin, Spotifyn ym. algoritmit, sähköpostin roskasuodatin…)

Tuollainen uutinen säväyttää, koska AI pelottaa.

Eikä aiheetta, olen syvästi huolissani ei vain uhkaavasta vaan vääjäämättömästä työmarkkinamyllerryksestä (jolta ainakin Suomen politiikassa suljetaan silmät), aseteknologiasta ja niin edelleen.

Tekoälyllä luotu “Val Kilmer” elokuvan As Deep as the Grave pääosassa.

Mutta mitä pitää pelätä, kun pelätään AI:n rynnäkköä elokuvataiteeseen? Pilaako se kaiken? Ovatko tekoälynäyttelijät tosiaan jo niin lähellä Oscar-ehdokkuuksia, että niiden hyökkäys pitää torpata sukkelaan? Tirsk.

Keskustelu on ollut lähinnä kiivaita kiljahduksia anekdooteista.

Usein ne liittyvät ääneen, sillä kuvan AI-manipulaatiosta vaietaan, mutta äänityössä se on jo niin jokapäiväistä, että tekijät itsekin hämmentyvät, kun tulee vastalauseita.

Jo muutama vuosi sitten dokumenttiin Roadrunner: A Film About Anthony Bourdain käytettiin hieman AI:n luomaa Anthony Bourdainin ääntä lukemaan joitain hänen kirjoituksiaan, joita ei koskaan oltu äänitetty. Asia kerrottiin julki. Monia ärsytti. Missä oikea ongelma?

The Brutalistin jälkituotannossa korjattiin Adrien Brodyn roolihahmon muutaman unkarinkielisen repliikin sävelkorkeutta tekoälyllä. Tämähän ei ollut Brodyn vika tai teko, mutta nopeassa julkisuudessa hänet pantiin tilille.

Kyse ei edes ollut kummoisesta AI:n käytöstä, vaan aivan tavanomaisesta korjauksesta jälkituotannossa. Unkaria on vaikea lausua. Tekoälytyökalulla fiksaus kävi ketterästi. Ongelma? (Brody voitti Oscarin.)

Oona Airola saatiin AI:n avulla kuulostamaan elokuvassa vähän enemmän Kaija Koolta. Ongelma?

AI palvelee jo monilla muillakin elokuvanteon osa-alueilla, nimenomaan palvelee. Sillä tavoitetaan nopeammin ja paremmin niitä illuusioita, mitä tehtiin käppäisemmillä välineillä ennenkin: se renderöi esimerkiksi vfx-tehosteita nopeammin, puhdistaa ääntä ja auttaa dubbauksen huulisynkassa (tavallinen katsoja ei ehkä tiedä, että Hollywoodissa merkittävä osa elokuvien repliikeistä on tosiasiassa jälkiäänitettyjä, eikä todennäköisesti ajattele sitä, että elokuvan ihan koko äänimaailma askelia myöten on luotu vasta kuvausten jälkeen äänisuunnittelijan studiossa).

Huojuvarajainen pyhyysvaatimus koskee myös lavastusta ja tehosteita. Hyväksymme kuvan digitaalisen retusoinnin, sekä sellaisen joka näkyy (esimerkiksi fantasia ja scifi) että näkymättömän, kuten maisemien korjaamisen. Auta armias, jos paljastetaan, että työssä käytettiin myös tekoälyä.

Kunnianhimoisen tekijän rima ei uusilla työkaluilla laske vaan se on saavutettavissa uusilla työkaluilla ketterämmin.

Pelko AI:sta hyvien elokuvien pahantahtoisena pilaajana ja vastakkainen ajatus AI:sta räjäyttämässä jämähtäneen Hollywoodin, koska elokuvien tekemisestä tulee yks kaks niin helppoa, perustuvat muutamaan suht rinnakkaiseen ja höpsöön olettamukseen.

A: Vastustajien pessimismi.

Valkokankailla tultaisiin näkemään sloppia eli kuraa, paskasti kirjoitettuja elokuvia, paskoja efektejä. Kone tekisi algoritmin mukaista soopaa, ja ihmiset katsoisivat sitä intopiukeina, ja tämä soopa ottaisi vallan.

Miksi? Koska “muille” tai “massalle” sloppi kelpaisi ja riittäisi.

Se osa oletusta on totta, että nätisti kiiltävän kakan tekeminen muuttuu aina helpommaksi. Tämä koskee sekä amatöörivirityksiä että – ja tämä on ehkä tylsin juttu AI:ssa – sellaista viihdettä, jonka tarvitsee olla “vain riittävän hyvää”. Ajattelen, että ilmeisin sisältöongelma liittyy suoratoistoon/televisioon ja someen silloin, kun ne ovat passiivisinta kuluttamista ja brain rotia.

Riskitöntä ja merkityksetöntä virtaa AI osaa käsikirjoittaa äärettömästi.

Elokuvista – vedenjakajana se, että ihminen maksaa leffalipusta eikä vain tapa aikaa löhöten ruudun ääressä – puhuttaessa kyse on suoraan sanoen ylimielisestä ja onneksi täysin epärealistisesta ajattelusta: suuret katsojajoukot muka nielisivät mitä vaan, mitä tarjotaan, eli massat suorastaan odottaisivat multiplex-teattereihin jotain mahdollisimman epäaitoa ainoastaan koska nätisti kiiltavan kakan tekeminen on mahdollista.

Näin ei tietenkään ole. Menestyselokuvat voivat olla banaaleja ja lapsellisia, usein ovatkin, mutta miksi ihmeessä yleisön rima yhtäkkiä putoaisi maahan?

Hollywoodin typerimpiäkin elokuvia tekevät globaalin viihdemaailman fiksuimpiin ja lahjakkaimpiin lukeutuvat ihmiset. Tämä on kapitalismin peruspiirre, samoin se, että studiot epäilemättä oitis korvaisivat heidät halvalla konetyövoimalla, jos voisivat. Se vain ei ole niin helppoa.

AI:n sepittämä tarina muistuttaa tarinaa. Se on synteesi tarinoista, joilla sitä on opetettu. Se ei tee omaa luovaa havaintoa todellisuudesta.

AI kun ei keksi vaan ainoastaan simuloi, siinä kaikki.

Ilman luovuutta, ihmisen kokemusta ja havaintoa ja niistä syntyvää uutta ei kirjoiteta ja tehdä yhtään menestyvää elokuvaa, ei edes tyhmiä leffoja sille epämääräiselle “ei minä mutta muut” -massalle.

Jos unohdetaan tarinapuoli ja keskitytään detaljeihin: mikäli AI kykenisi tekemään vaikkapa loistavia erikoistehosteita, jotka todella tuntuvat aidoilta, missä on ongelma?

Tällä osa-alueella AI on jo laajalti käytössä, työkaluna, sillä se nopeuttaa aika-, energia- ja datasyöppöä renderöintiä tavattomasti. Ei se silti mitään tyhjästä tee, vain tehostaa prosessia.

Sama tehokkuus on syy sille, miksi olemme viimeisen muutaman vuoden aikana nähneet somessa kaikensorttista AI-sloppia, toinen toistaan sisällyksettömämpiä demoreelejä, joissa wannabe-Hollywood-kotimaakarit voivat kuvittaa ääliömäisiä mukaelmiaan jutuista, vaikka toimintaelokuvien tuhokuvista ja kauhuelokuvien muodonmuutoskohtauksista, joista he ovat tykänneet. Joku voi promptata aidonnäköiset Brad Pittin ja Tom Cruisen hakkaamassa toisiaan ja ByteDancen työkalu pyöräyttää aiheesta videon hetkessä. Mutta eivät Wes Andersonin elokuvat ole hyviä vain siksi, että ne näyttävät Wes Andersonin elokuvilta.. Näiden ideattomien digisynteesien uutuudenviehätys kestää parhaimmillaan kolme sekuntia, jos todellinen idea uupuu. Kukaan ei maksaisi idioottimaisten promptiluomusten katsomisesta senttiäkään.

Tähän sloppiin toki liittyy painavimpia anti-AI-argumentteja. Tekoäly osaa tehdä tuollaista pastissia, koska se on opetettu ihmisten tekemällä taiteella usein ilman lupaa tai korvausta, ja tällaiset työkalut kuluttavat energiaa hintaluokassa ekokatastrofi. OpenAI sulki Sora-videosovelluksensa, koska se oli kallis (ja ehkä ihan vähän tekijänoikeuskriisisyistäkin). Kiinalaisten ByteDance jatkaa piittaamattomien näpertelijöiden palvelemista.

B: Hierarkian ansaittu hävitys.

Harhakuva siitä, että elokuvilla olisi yksi tekijä, oli se sitten Spielberg, Gerwig, Scorsese tai Lymi, on juurtunut syvään. Joidenkin intomielisten AI-futuristien mielestä elokuvan koko tuotanto palvelee ja toteuttaa yhtä visiota, joten maailman parhaita elokuvia voisi pian tehdä yksinäinen terävä inehmo, joka osaa syöttää kivat promptit.

Huhuu, Hollywood on kuollut! Shut the fuck up.

Kun tehdään vaikkapa suomalaista elokuvaa, kymmenet ihmiset tekevät luovia ratkaisuja. Kun tehdään isoa Hollywood-elokuvaa, jopa tuhannet ihmiset tekevät luovia ratkaisuja.

Korvaapa se AI:lla, joka ei tee yhtään luovaa ratkaisua.

Tuolla nerolla käsikirjoittaja-ohjaajalla pitäisi siis olla kaikkien osa-alueiden täydellinen hallinta eli kymmenien ja kymmenien kokeneiden tekijöiden, kuten koko kuvaus- ja valaisuryhmien, lavastajien, pukusuunnittelijoiden, leikkaajien ja niin edelleen kaikki ammattitaito. Nyt AI-intoilija ajattelee, että tekoäly jotenkin täyttää aukot. Kyllä, syntyisi ulospanoltaan näennäisen täsmällinen pastissi jostain, mistä joku tykkää. Se voisi olla kiinnostava ja vetävä, mutta tilastollisesti mahdollisen ja saavutettavan välissä on ero, sillä..

..yksikään mestariteos ei ole onnistunut siksi, että se olisi sataprosenttisesti auteurin pään sisäistä visiota toisinnettuna valkokankaalle. Tarvitaan ryhmän panos, sattumia, jokapäiväistä ongelmien ratkaisua ei vain kuvauksissa vaan usean vuoden prosessissa ideoinnista ja käsikirjoittamisesta leikkaamiseen ja äänisuunnitteluun, näyttelijöiden ratkaisuja ja keskinäistä kemiaa, kymmenien tai satojen aivojen raksutusta.

.. ja toki, jos miljoona apinaa hakkaa kirjoituskoneita rajattoman pitkään, ennen pitkää yksi niistä tuottaa Shakespearen koko tuotannon ilman virhelyöntejä. Aurinkokuntamme viitisen miljardia vuotta ei ehkä riitä projektiin ja banaaneista tulisi iso lasku. Sitä paitsi Shakespeare oli jo ja teki jo.

C: Näyttelijöiden korvaaminen.

AI voi tulla apuun, jos tähti kuolee kesken kuvausten. Puuttuva kohtaus tai useampi voidaan toteuttaa nyt AI-animaationa.

Aikoinaan tällainen pieni lisäys olisi tehty sijaisnäyttelijällä, jonka kasvoja vältetään näyttämästä. Teknologian kehityttyä 1990-luvulla sijaisnäyttelijän kasvojen päälle olisi tehty vfx-maski, onnistuneesti tai ei. Se, että nyt hahmo on pykälää enemmän animaatiota, ei ole AI-katastrofi vaan uusi metodi, joka voi onnistua tai sitten ei.

Val Kilmer-tapaus on omanlaisensa: indie-elokuva As Deep as the Gravea ei oltu kuvattu näyttelijän kanssa lainkaan. Hän oli sitoutunut mukaan 2020, mutta jäi sairauden vuoksi sivuun ja kuoli 2025. Perikunta näytti vihreää valoa, teos toteutettiin. Yhtä päähenkilöä esittää mallinnus Kilmeristä. Ensi-iltaa odotellaan. “Ehkä siitä tulee hyvä.” Kiinnostavinta on, että Yhdysvaltojen näyttelijäliitto SAG-AFTRA hyväksyy, koska perikunta hyväksyy.

Se taas on hitusen ironista, että elokuvahankkeen aiempi nimi oli Canyon Of The Dead. Sinne varmaan johtaa uncanny valley.

Väitän, että AI on todellinen uhka kameranäyttelijöiden työllistymiselle mutta vain silloin, kun kyse on statisteista tai vaikka kohtauksista, joissa roolihahmo on mukana, muttei toimijana. Teknisesti olisi esimerkiksi jo ihan mahdollinen skenaario, että näyttelijän sopimukseen kirjattaisiin lupa käyttää hänen olemustaan myös AI-avusteisesti, häntä kuvattaisiin vain minimimäärä päiviä ja hahmolle vähemmän merkityksellisissä kohtauksissa olisikin tilalla digitaalinen mallinnos.

Halutaanko näin toimia ja milloin se on kannattavaa kenellekään (rahallisesti saati taiteellisesti) on toinen asia. Tinkimisen ja puljaamisen varaa se tuo, aivan kuten muillakin aloilla leikataan ja irtisanotaan.

En usko, että kokonaisia näyttelijäsuorituksia korvattaisiin mielellään AI:lla. Argumentit ovat päivänselviä. Ohjaaja haluaa työskennellä ihmisen kanssa. Katsoja haluaa nähdä elokuvassa ihmisen, kasvot mikroilmeineen, tunnistettavan tunnetilan, valtavan määrän hienovaraisia asioita, joita on lähes mahdoton kirjata, purkaa ja rakentaa uudelleen.

Mikäli kone siihen joskus kykenisi niin, ettei loistavan eli sanotaan Oscar-tasoiseen suoritukseen trimmattua keinonäyttelijää erota aidosta, siis ettei feikkiä mitenkään tunnistaisi ellei sen feikkiyttä tietäisi, olisiko katsojan näkökulmasta enää ongelmaa? Moraaliset ja eettiset kysymykset olisivat yhä ilmoilla, mutta:

jos kyseessä on jo tunnetun näyttelijän olemus, koskisiko ongelma tuolloin vain olemassaolevan näyttelijän työmahdollisuuksia tai omistajuutta persoonaansa (joka jo on olemassaolevilla laeilla säädettävissä)?

jos kyseessä on kokonaan virtuaalinen hahmo, mikä olisi katsojan suhde siihen?

Vaikka AI kehittyy hurjaa vauhtia, tuon vaiheen saavuttaminen ylipäänsä edellyttäisi sekä maailman parhaiden näyttelijöiden intuition kartoittamista dataksi (onko siihen mitään keinoja?) että jonkun kykyä rakentaa täydellinen simulaatio näistä hyvin abstrakteista palasista.

Ei elokuviin mennä katsomaan vain tuttuja kasvoja. Tunnistamme läsnäolon ja samastumme ihmiseen.

Haluamme aitoutta. Haluamme nähdä ihmisen. Maksamme siitä, menemme bändien live-keikoille katsomaan hetkessä olemista, spontaaniutta ja virheitä, maksamme teatterista, jossa jokainen veto on erilainen.

AI:n voi promptata tekemään muka inhimillisiä virheitä jollain syklillä, mutta oma kokemus, läsnäolon hurmos ja ristiriidan viehätys ovat käsitteitä, joita se ei voi kräkätä.

*

Juuri niissä tunteissa, joiden vuoksi AI herättää kauhunsekaista vastustusta, on myös syy, miksi en kanna huolta AI:sta johtuvasta elokuvien laajemmasta paskoontumisesta.

Haluamme elokuvilta sopivasti tuttua ja uutta. Kuulostaa vielä joltain, minkä algoritmi voi purkaa ja rakentaa uudelleen optimoituna.

Voihan se toimia osassa viihdettä. Mutta mistä se uusi siihen tulisi? Ei ainakaan AI:lta.

AI-keskusteluun kuuluu petetyksi tulemisen pelko. Haluamme elokuvilta illuusiota, mutta emme vedätystä.

Uskoakseni tuo jännite estää kuolleiden näyttelijöiden herättämisen isoihin elokuvarooleihin silloinkin, jos ja kun teknologia asian mahdollistaa.

Kukin voi tykönään miettiä, miten helvetin outoa olisi katsoa vaikka Greta Garboa, River Phoenixia tai Philip Seymour Hoffmania uudessa elokuvassa, tämän hetken elävien näyttelijöiden seurassa. Morbidi vire jyskyttäisi takaraivossa.

Poikkeuksia on. Kyse voi olla nimenomaan gimmickistä, eli että joku keksii ovelan ja ainutkertaisen kikan, joka perustelee henkiinherättämisen jossain erityiskontekstissa.

Epäilemättä kuolleita tai ketä vain näyttelijöitä (edelleen, luvan kanssa) voidaan hyödyntää siten kuin Carrie Fisher (1956-2016) herätettiin hetkeksi henkiin roolihahmonaan prinsessa Leiana kahteen hänen kuolemansa jälkeen valmistuneeseen Star Wars -elokuvaan. Oikeassa kontekstissa katsoja on jo aivan valmis syleilemään digivainajaa.

Tulen asiaan toisesta kulmasta: hauskasti ei ole kenenkään mielestä ongelma, että The Helsinki Effect-dokumentissa on käytetty AI:ta äänisimulaatioon, eli dokkarissa kuullaan Henry Kissingerin ja Leonid Brežnevin keskusteluja, joita ei koskaan oikeasti äänitetty. Katsojaa vedätetään, paitsi ettei se ole vedätystä, vaan teoksen ja katsojan väliseen sopimukseen perustuvaa, silmää iskevää kerrontaa.

Tällä leikkikentällä ei Carrie Fisherin ilmestyminen kuvaan haudan takaa haitannut, enkä jaksa ahdistua siitä, että James Earl Jones (1931-2024) ennen kuolemaansa luovutti äänensä oikeudet tuleviin Star Wars-elokuviin. Star Wars-leffan ja katsojan välisessä sopimuksessa on fan service -pykälä. Leian paluu oli tismalleen sitä mitä katsoja toivoi. Ei siinä tarvinnut eläytyä monimutkaiseen tunteeseen. Se oli sopimuksenmukainen silmänisku.

Elokuva ei ole pelkkää illuusiota, se on aina manipulaatiota, uudelleen jäsenneltyä materiaalia, joka toimii mikäli tunne toimii. Todellisuus ja totuudellisuus ovat eri asioita, samoin maasto ja kartta, tai tosi ja tarina. Koskee myös mm. kirjallisuutta ja kaikkea ihmisen tietoista toimintaa.

AI on työkalu, joka on olemassa, ja kaikilla uusilla työkaluilla tehdään yrityksiä ja erehdyksiä.

Elokuvia suurempi kysymys on se, alkaako generatiivinen tekoäly, työkalujen työkalu, ulkoistaa luovuutta. Mikäli ratkaisuja haetaan yhä enemmän AI:lta, mikäli ajatteluun haetaan liikaa apua koneelta, ollaan tylsentymisen tiellä.

Silti työkaluilla ei ole tapana korvata ihmistä, ellei ihmisen panos ole täysin mekaaninen. Sitähän tässä pelätään suuren uuden äärellä, vielä abstraktia jonkin menettämistä.

Vielä kaksi anekdoottia elokuvamaailman ilmiöistä, joissa käytiin uuden äärellä. 1980-luvun lopulla kauhisteltiin yhdysvaltalaista ilmiötä värittää mustavalkoelokuvia. (Ted Turner, RIP tällä viikolla, oli muuten suurin syypää tai syntipukki.) Klassikoita esitettiin muutaman vuoden ajan amerikkalaiskanavilla väritettyinä, ja niiden ensiesityksistä pyrittiin tekemään tapauksia. Kun nimenomaan mustavalkokuvausta varten valaistut, lavastetut, puvustetut ja sommitellut elokuvat saivat jälkikäteen värit, oli jälki todella taidetta halventavaa. Pitäisikö suuri yleisö elokuvien pilatuista versioista nyt enemmän? Kävisikö niin, että aidot katoaisivat ja klassikot olisivat jatkossa saatavana ainoastaan rumasti väritettyinä? Ovatko ihmiset niin tyhmiä, että tämä skeida paitsi menee läpi, myös korvaa aidon ja alkuperäisen?

Ilmiö oli ohi muutamassa vuodessa, eikä klassikoiden värittäminen siinäkään ajassa oikein rantautunut Eurooppaan. Case closed.

Kun 3D-elokuvat löivät läpi ja Avatarista (2009) tuli suurin hitti vuosikausiin, toisaalla visioitiin ja toisaalla pelättiin, että kohta kaikki elokuvat tehdään 3D:nä. Sitähän katsojat haluavat, audiovisuaalisen ilmaisun joka osa-alueen todellisuusvaikutelmaa! Aivan kuten äänielokuvasta tuli mykkäkauden jälkeen standardi ja värielokuvasta tuli mustavalkoajan jälkeen standardi, oltiin suuren teknologisen läpimurron partaalla: elokuvakokemukseen tulee fyysiseltä tuntuva läsnäolo, ollaan lähempänä täydellisyyttä!

Kuinka kävi: 3D-buumi kesti korkeintaan pari vuotta ja hiipui ripeästi marginaaliin. Aniharvat osasivat käyttää uutta välinettä mihinkään kiinnostavaan.

Emme halunneetkaan ns. täydellisyyttä uuden keinotekoisen syvyysvaikutelman muodossa, vaan emotionaalista läsnäoloa, kuten aina elokuvan historiassa ennenkin.

Mehän päätämme, me katsojat. Jos katsojien ja elokuvien välille syntyy uusia sopimuksia siitä, mikä toimii, elokuva muuttuu. Välineet kehittyvät. Hyvät innovaatiot jäävät. Työkalut palvelevat teosta, ei toisin päin.

Kameran keksiminen ei ollut maalaustaiteen loppu. Elokuvan keksiminen ei ollut näyttämötaiteen loppu.

Välineitä!

Taide syntyy kitkasta. Ihmisestä.